Vammaisuuden sosiaalinen malli on näkökulma, jossa vammaisuus ymmärretään pikemminkin yhteiskunnallisten ja ympäristötekijöiden tuloksena kuin yksilön luontaisena ominaisuutena. Siinä korostetaan, että vammaisuus ei johdu pelkästään henkilön vammoista tai lääketieteellisistä olosuhteista, vaan sitä muokkaavat myös sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset tekijät. Vammaisuuden sosiaalinen malli haastaa perinteisen lääketieteellisen mallin, jossa vammaisuus nähdään henkilökohtaisena puutteena tai poikkeavuutena, joka on korjattava tai parannettava.
Vammaisuuden sosiaalisen mallin mukaan yhteiskunnan esteet, kuten esteettömät fyysiset ympäristöt, syrjivät asenteet ja käytännöt, osallistavien toimintatapojen puute ja sosiaalinen syrjäytyminen, ovat enemmän vammaisia henkilöitä haittaavia tekijöitä kuin itse vammat. Yhteiskunnan reaktio vammoihin luo siis vammaisuutta, ei niinkään itse vammat.
Vammaisuuden sosiaalisessa mallissa korostetaan myös osallisuuden, esteettömyyden ja yhtäläisten mahdollisuuksien edistämisen tärkeyttä kaikille yksilöille heidän kyvyistään tai vammoistaan riippumatta. Siinä korostetaan tarvetta poistaa esteitä ja luoda ympäristöjä, jotka ovat osallistavia ja mukautuvat erilaisiin kykyihin, jotta vammaiset henkilöt voivat osallistua täysimääräisesti yhteiskunnan kaikkiin osa-alueisiin, kuten koulutukseen, työhön, kuljetuksiin, asumiseen ja sosiaaliseen toimintaan.
Vammaisuuden sosiaalisessa mallissa puolustetaan vammaisten henkilöiden oikeuksien, autonomian ja toimijuuden tunnustamista ja edistetään vammaisten henkilöiden osallistumista heidän elämäänsä vaikuttaviin päätöksentekoprosesseihin. Se kannustaa myös siirtymään vajeisiin perustuvasta lähestymistavasta vammaisuuteen kohti vahvuuksiin perustuvaa lähestymistapaa, jossa tunnustetaan vammaisten yksilöiden ainutlaatuiset taidot, kyvyt ja panos.
Vammaisuuden sosiaalinen malli edistää kokonaisvaltaista ymmärrystä vammaisuudesta, jossa tunnustetaan sosiaalisten ja ympäristötekijöiden merkitys vammaisten henkilöiden kokemusten ja mahdollisuuksien muokkaamisessa, ja puoltaa osallistavan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomista kaikille heidän kyvyistään riippumatta.
Kuten kaikilla teoreettisilla viitekehyksillä, myös vammaisuuden sosiaalisella mallilla on sekä vahvuuksia että heikkouksia.
Vammaisuuden sosiaalisessa mallissa korostetaan, että on tärkeää tunnistaa ja puuttua vammaisuutta pahentaviin sosiaalisiin, kulttuurisiin, taloudellisiin ja poliittisiin esteisiin yhteiskunnassa ja puuttua niihin. Tämä näkökulma siirtää painopistettä siitä, että vammaisia henkilöitä ei enää pidetä luonnostaan puutteellisina, vaan tunnistetaan, että yhteiskunnalliset asenteet, käytännöt ja politiikat aiheuttavat yksilöiden vammautumisen.
Vammaisuuden sosiaalisen mallin mukaan on luotava osallistavia ja esteettömiä ympäristöjä, jotka edistävät yhtäläisiä mahdollisuuksia kaikille yksilöille heidän kyvyistään riippumatta. Siinä korostetaan tarvetta poistaa esteitä ja luoda yhteiskunta, joka ottaa huomioon erilaiset kyvyt, mikä voi lisätä vammaisten henkilöiden osallistumista, vaikutusmahdollisuuksia ja sosiaalista integroitumista.
Vammaisuuden sosiaalisessa mallissa korostetaan vammaisten henkilöiden oikeuksia, autonomiaa ja toimijuutta. Se edistää heidän osallistumistaan elämäänsä vaikuttaviin päätöksentekoprosesseihin ja puoltaa heidän tunnustamistaan tasa-arvoisiksi ja aktiivisiksi yhteiskunnan jäseniksi, jotka kykenevät tekemään omia valintojaan ja päätöksiään.
Vammaisuuden sosiaalinen malli kannustaa siirtymään vajeisiin perustuvasta lähestymistavasta, jossa keskitytään siihen, mihin vammaiset eivät pysty, vahvuuksiin perustuvaan lähestymistapaan, jossa tunnustetaan heidän ainutlaatuiset taitonsa, kykynsä ja panoksensa. Tämä voi johtaa myönteisempään ja voimaannuttavampaan näkökulmaan vammaisuuteen, mikä edistää itsetuntoa, itsearvostusta ja sosiaalista osallisuutta.
Vammaisuuden sosiaalista mallia kritisoidaan muun muassa siitä, että siinä ei ehkä täysin tunnusteta yksilöllisten vammojen tai sairauksien vaikutusta yksilön toimintakykyyn. Vaikka siinä korostetaan yhteiskunnallisia ja ympäristötekijöitä vammaisuuden tärkeimpinä syinä, siinä ei välttämättä oteta täysin huomioon niitä ainutlaatuisia haasteita ja rajoituksia, joita yksilöt, joilla on erityisiä vammoja, voivat kohdata.
Vammaisuuden sosiaalisen mallin toteuttaminen käytännössä voi kohdata haasteita, kuten tietoisuuden, asenteiden ja sitoutumisen puute osallisuuteen ja esteettömyyteen yhteiskunnan eri osa-alueilla, kuten infrastruktuurissa, politiikassa ja yhteiskunnallisissa asenteissa. Systeemimuutosten aikaansaaminen osallistavan yhteiskunnan luomiseksi voi vaatia merkittäviä ponnisteluja ja resursseja.
Vammaisuuden sosiaalinen malli edustaa yhtä näkökulmaa laajemmassa vammaisyhteisössä, ja vammaisten henkilöiden mielipiteet ja kokemukset voivat vaihdella. Jotkut yksilöt saattavat samaistua sosiaaliseen malliin, kun taas toiset voivat löytää arvoa muista vammaisuuden malleista, kuten lääketieteellisestä mallista tai biopsykososiaalisesta mallista, riippuen heidän henkilökohtaisista kokemuksistaan, identiteeteistään ja tarpeistaan.
Kuten missä tahansa teoreettisessa viitekehyksessä, myös vammaisuuden sosiaalisessa mallissa on vaarana liiallinen yleistäminen. Vaikka siinä korostetaan vammaisuuteen vaikuttavia sosiaalisia ja ympäristötekijöitä, se ei ehkä täysin kuvaa vammaisten henkilöiden monimutkaisia ja monitahoisia kokemuksia, sillä he voivat kohdata vammaisuuteen, rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muihin sosiaalisiin identiteetteihin perustuvaa syrjintää ja sortoa. Sosiaalisen identiteetin malli vastaa tähän kritiikkiin.