Lääketieteellisessä mallissa vammaisuus määritellään lääketieteelliseksi tilaksi tai vammaksi, joka on ihmisessä. Vammaisuus nähdään poikkeamana normaalista tai puutteena yksilön fyysisessä, psyykkisessä tai aistitoiminnassa. Vammaisuus johtuu lääketieteellisesti diagnosoiduista geneettisistä häiriöistä, sairauksista, traumoista tai muista terveydellisistä olosuhteista. Lääketieteellisessä mallissa vammaisuus pyritään korjaamaan lääketieteellisillä toimenpiteillä.
Lääketieteellisessä mallissa ei oteta huomioon laajempia sosiaalisia, ympäristöön liittyviä ja systeemisiä tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa vammaisuuteen. Näitä tekijöitä ovat mm:
Usein vastuu sopeutumisesta ei-vammaisten maailmaan lankeaa vammaiselle henkilölle. Malli ei puutu yhteiskunnallisiin esteisiin, jotka rajoittavat yksilön täysipainoista osallistumista ja osallisuutta yhteiskuntaan.
Vammaisuuden oikeudellinen määritelmä perustuu usein lääketieteellisen mallin oletuksiin. Henkilö määritellään oikeudellisesti "vammaiseksi", jos hän täyttää tietyn biologisen vamman kynnysarvon. Tätä oikeudellista/lääketieteellistä määritelmää käytetään usein keinona päättää, onko:
Lääketieteellisen mallin kriitikot väittävät, että se voi olla vähättelevä, leimaava ja vammaisten henkilöiden asemaa heikentävä. Se voi ylläpitää riippuvuuden tunnetta lääketieteellisistä toimenpiteistä ja edistää "korjataan se" -ajattelutapaa sen sijaan, että se edistäisi vammaisten henkilöiden oikeuksia, itsenäisyyttä ja osallisuutta.
Vammaisuuden lääketieteellistä mallia ei enää käytetä niin paljoa, koska ihmiset ovat ymmärtäneet, että vammaisuus ei ole vain henkilön kehoa tai mieltä koskeva asia, vaan liittyy myös siihen, miten yhteiskunta kohtelee heitä. Käytämme nykyään useammin vammaisuuden sosiaalista mallia, jonka mukaan yhteiskunnan on muututtava, jotta se voi ottaa vammaiset huomioon ja sopeutua heihin.
Lääketieteellisessä mallissa tunnustetaan, että on olemassa biologinen syy, joka asettaa yksilön epäedulliseen asemaan väestön enemmistöön verrattuna.
Lääketieteellisessä mallissa korostetaan vammaisuuteen liittyvien erityisten vammojen tai olosuhteiden diagnosointia ja hoitoa. Se voi tarjota puitteet vammaisuuden lääketieteellisten näkökohtien ymmärtämiselle ja ohjata toimenpiteitä, kuten leikkauksia, lääkkeitä ja kuntoutushoitoja, joilla voidaan parantaa vammaisten henkilöiden terveyttä ja hyvinvointia.
Lääketieteellinen malli perustuu terveydenhuollon ammattilaisten asiantuntemukseen. Heillä on erityistietämystä ja -koulutusta lääketieteellisten tilojen diagnosoinnissa ja hoidossa. Se voi tarjota terveydenhuollon ammattilaisille järjestelmällisen lähestymistavan, jonka avulla he voivat arvioida, valvoa ja hoitaa vammaisia henkilöitä.
Biolääketieteellinen tutkimus: Lääketieteellinen malli on johtanut innovaatioihin lääketieteellisessä teknologiassa, toimenpiteissä ja hoidoissa, jotka ovat parantaneet vammaisten elämänlaatua ja hoitotuloksia.
Lääketieteellisessä mallissa keskitytään yksinomaan ihmisen biologiaan, mikä tarkoittaa, että siinä jätetään huomiotta sosiaalisessa ympäristössä tehtyjen suunnittelupäätösten vaikutus. Se voi jättää huomiotta sosiaaliset, ympäristöön liittyvät ja systeemiset esteet, jotka vaikuttavat vammaisuuteen, kuten syrjintä, ennakkoluulot, esteettömät ympäristöt ja mukautusten puute. Se ei välttämättä edistä muutoksia politiikoissa, käytännöissä ja asenteissa, jotta voitaisiin luoda osallistavampia ja esteettömämpiä yhteiskuntia.
Lääketieteellisessä mallissa vammaisuus katsotaan yksittäisen henkilön ominaisuudeksi. Tämä voi leimata henkilön erilaisuutensa vuoksi. Hän saattaa jopa kokea, että häntä arvostetaan vähemmän. Tällä kaikella on todennäköisesti psykologinen vaikutus henkilöön.
Henkilöt, jotka eivät sovi lääketieteellisiin määritelmiin, joiden perusteella määritetään, kuka saa tiettyjä etuuksia, todennäköisesti eivät myöskään saa näitä etuuksia. Määritelmät saattavat olla liian poissulkevia monille etuuksia tarvitseville ihmisille.
Jos henkilöiden on todistettava, että heillä on edellytykset täyttävä vamma, tämä lisää byrokratiaa heidän elämäänsä. Vammaisuuden jatkuva todistaminen voi olla sekä aikaa vievää että epäinhimillistä.
Lääketieteellisessä mallissa ei täysin tunnusteta vammaisten henkilöiden autonomiaa, oikeuksia ja toimijuutta. Se voi heikentää vammaisten henkilöiden vaikutusmahdollisuuksia rajoittamalla heidän valintojaan, päätöksiään ja omaa elämäänsä koskevaa määräysvaltaa, eikä se välttämättä ota täysin huomioon heidän mieltymyksiään, arvojaan ja kokemuksiaan.