Hyväntekeväisyysmalli tarkastelee vammaisuutta henkilökohtaisena tragediana, joka herättää sääliä ja myötätuntoa. Tässä mallissa vammaiset ihmiset nähdään ensisijaisesti avun ja tuen kohteina. Osallisuus ei perustu oikeuksiin tai rakenteellisiin muutoksiin, vaan muiden hyvään tahtoon. Tuki nähdään lahjana tai hyväntekeväisyytenä, ei velvollisuutena.
Hyväntekeväisyysmalli perustuu ajatukseen, että:
Tämä näkökulma voi asettaa ihmiset passiiviseen rooliin aktiivisen toimijan sijaan.
Hyväntekeväisyysmalli on vaikuttanut:
Se näkyy usein kertomuksissa, joissa korostetaan kärsimystä, sankaruutta tai "selviytymistä vastoinkäymisistä". Vaikka tarkoitus on usein hyvä, näkökulma voi vahvistaa valta-asetelmia.
On tärkeää tunnistaa, että:
Kuitenkaan yksittäinen auttamisen ele ei poista rakenteellisia esteitä.
Digitaalisen saavutettavuuden kannalta hyväntekeväisyysmalli voi:
Jos saavutettavuus nähdään hyväntekeväisyytenä, se ei ole systemaattista eikä kestävää.
Hyväntekeväisyysmallin mukainen ajattelu voi kuulostaa tältä:
Vaikka viesti on myönteinen, se viittaa siihen, että saavutettavuus on ylimääräinen palvelus.
Toinen näkökulma kysyy:
Saavutettavuus ei ole hyväntekeväisyyttä. Se on yhdenvertaisuutta.
Hyväntekeväisyysmalli eroaa esimerkiksi:
Hyväntekeväisyysmallissa keskiössä on myötätunto, ei rakenteellinen muutos.
Se, miten puhumme saavutettavuudesta, vaikuttaa siihen, miten sitä toteutamme. Jos saavutettavuus nähdään hyvänä tekona, se voi jäädä satunnaiseksi. Jos se nähdään velvollisuutena ja oikeutena, siitä tulee osa rakenteita.
Kestävä saavutettavuus ei voi perustua ainoastaan hyvään tahtoon.
Hyväntekeväisyysmalli tarkastelee vammaisuutta henkilökohtaisena tragediana ja tukea hyvän tahdon eleenä. Vaikka myötätunto on tärkeää, saavutettavuus ei voi perustua hyväntekeväisyyteen. Digitaalisessa ympäristössä saavutettavuus on rakenteellinen vastuu ja yhdenvertaisuuskysymys.